Olen viettänyt talvilomaa perheeni kanssa Äkäslompolon tuntureilla hiihdellen. Porukkamme nuorin haaveilee lastenlääkärin urasta ja suorittaa terveyskeskusjaksoa Tampereella. Tällä hetkellä hänen työnsä on neuvoloissa ja koululääkärinä. Olemme hiihdon lomassa keskustelleet paljon lapsista ja nuorista ja heidän selviytymisestään. Keskustelu on johtanut usein lasten kulttuuritaustoihin, vanhempiin ja opettajiin. Pojallani on monia opettajakavereita ja hän on keskusteluissa heidän kanssaan huomannut, miten eri näkökulmasta he näkevät nuoret opettajana kuin hän lääkärinä.
Nuorelle opettajalle isohko porukka yhdeksäsluokkalaisia on melkoinen haaste. Opettajan on keskityttävä ryhmän hallintaan, jotta selviytyisi tehtävästään. Monet yksilöt alkavat näyttäytyä
ongelmina, hankalina, keskittymiskyvyttöminä tai ilkeinä. Lääkäri kohtaa yhden ihmisen ja mahdollisesti hänen huoltajansa kerrallaan. Ongelmanuori näyttäytyy hänelle ihmisenä, jolla voi olla ehkä takanaan vaikeita elämänkohtaloita, keskittymiseen ja joukossa olemiseen liittyviä häiriöitä tai muita koulunkäyntiä vaikeuttavia pulmia. Hän näkee helpommin nuoren haurauden ja hänen vaikeutensa olla olemassa mutta myös hänen unelmansa, sympaattisuutensa ja hätänsä maailmassa, jossa hänen on vaikea olla. Hän kohtaa ihmisen ja kohtaamisen lähtökohta on positiivinen.
Voiko joukossa kohdata yksilön?
Koulussa ei ole yksityisopettajia eikä nuoria voi kapseloida ryhmästä erilleen. Mukana on aina ryhmän dynamiikka ja lukuisat risteilevät ihmissuhteet samaan aikaan. Kuitenkin me amisyrityksessä oppimisen pedagogiikkaa kehittelevät opettajat olemme päättäneet kohdata jokaisen opiskelijan yksilönä ja auttaa häntä eteenpäin ottamalla huomioon hänen lähtökohtansa, kykynsä ja unelmansa. Olemmeko haukkaamassa liian isoa palaa? Tehtävä vaatii varmaankin muutosta sekä meidän arvomaailmassamme että toimintatavoissamme. Tärkein toimintatavan muutos liittyy mielestäni opettajien ryhmänä työskentelyyn. Kukaan ei yritäkään yksin selviytyä koko urakasta. Tämä on keskeinen kokeilun kohde.
Oman arvomaailman ja ihmiskäsityksen muuttaminen on ehkä isompi haaste. Tähän voisimme ottaa avuksi myös taiteen. Näin pressitilaisuudessa Klaus Härön juuri ensi-iltaan tulleen elokuvan Miekkailija. Se vaikutti minuun vahvasti. Keskustelin ohjaajan kanssa muun muassa siitä, miksi useimmissa hänen elokuvissaan pohditaan lapsen ja aikuisen suhdetta. Hän kertoi, " Lasten ja aikuisten kohtaamiset ovat aina kiinnostaneet minua. Lähes jokainen voi muistaa lapsuudestaan aikuisen, jonka läsnäolo tai oikealla hetkellä sanotut sanat ovat kannustaneet ja saattaneet antaa jopa koko elämän kannalta ratkaisevan "tönäisyn"." Hän kertoi myös hänellä itsellään olleen opettajia, jotka rohkaisivat häntä elokuvan tekemiseen. Hän koki, ettei olisi elokuvaohjaaja ilman noita aikuisia.
Miekkailijan teema on aikuisen rooli lapsen elämässä. Miten aikuinen näkee lapsen ja hänen tekemisensä ja miten aikuinen voi ohjata häntä oikeaan suuntaan. Me opettajat emme aina näe, miten todella tärkeitä vaikuttajia me olemme nuorten elämässä. Opettajan oikealla hetkellä lausutut sanat kannattelevat nuorta jopa loppuelämän. Samoin väärät, mitätöivät ja vähättelevät sanat nakertavat nuoren itsetuntoa. Ennestään heikon minuuden huonot sanat voivat suorastaan nujertaa.
Härön Miekkailija valoi uskoa siihen, että opettaja voi kohdata oppilaansa myös yksilöinä ja vahvistaa heidän elämänsä perustaa. Opettaja Endel Nelisistä muodostui lapsille miehen malli. Hän tarjosi lapsille miekkailuharrastuksen kautta tavoitteen ja unelman.
Aluksi poliittisista syistä pakenemaan joutuneen huippumiekkailijan oli vaikea sopeutua pienen kaupunkipahasen koulun voimistelunopettajan tehtävään. Hän koki, ettei erityisemmin pitänyt lapsista ei tullut toimeen heidän kanssaan. Kuitenkin hän oppi rakastamaan ja pitämään huolta heistä. Lopulta Endel riskeerasi koko elämänsä viemällä lapset Leningradiin valtakunnalliseen lasten miekkailuturnaukseen. Tarinan loppu kannattaa katsoa elokuvasta, joka pyörii juuri maamme elokuvateattereissa.
Me opettajatkin tarvitsemme taiteen voimaa kertomaan, mikä maailmassa on mahdollista. Endel Nelisin tarina perustuu tositapahtumiin. Hänen nimeään kantava miekkailuseura on edelleen olemassa. Endel olisi voinut valita myös toisin, alkaa toteuttaa rehtorin odotuksia jaelää rauhassa arkista elämäänsä. Hän valitsi muutoksen ja rohkeuden. Siinä meille esikuva.
No comments:
Post a Comment